Miten voi tuntua yhtäaikaa siltä, että minulla ei ole riittävästi ja silti minulla on kaikkea?
Käveltiin eilen mieheni kanssa keskustassa ja minulle tuli hirveä hinku ostaa uudet kevätkengät. Jos ei olisi korona-aika, olisin varmaan lähtenyt pyörimään kauppoihin ihmettelemään minkälaisia kenkiä olen vailla. Siinä kävellessäni ajattelin ääneen: miten voi tuntua siltä että mulla on kaikkea riittävästi – mutta samalla ihan järjetön hinku saada ne uudet kengät jalkaan?
Ja mulla on ollut uusia kenkiä aivan riittävästi elämässäni. Kun muutin pois kotoa, isä laski muistaakseni että omistin 37 paria kenkiä. Nykyiset noin 15 paria on kyllä enemmän kuin riittävästi!
Apua mutta hei nykyään tulee muuten hamstrattua kirjoja! Rakastan ostaa kirjoja. Ehkä voisi sanoa että keräilen kirjoja, koska en ole koskaan ehtinyt lukea niitä siinä tahdissa kun niitä hankin.
Ja hiusdonitseja ois hyvä kun ois vielä muutamaa eri väriä, niin sitten sais AINA hiukset kivasti…
No tämä kela se sitten rullasi ja rullasi päässäni, ja samaan aikaan tiedostin täysin että mikään niistä asioista joiden omistamisesta olen haaveillut ja mitä olen hankkinut ei ole tuottanut minulle semmoista täyttymystä kun olin ajatellut. Silti ajatus seikkaili kuitenkin konjakinruskeisiin maihareihin joita voisin käyttää läpi vuoden, mutta syvällä sisimmässäni tunsin ettei kyse ollut niistä kengistä.
Eikä siinä vielä kaikki! Ajatus karisi pois illalla, mutta se palasi tänään vielä suuremmalla intensiteetillä!
Kävelimme kotisaarella ja minä vaahtosin kuinka haluan kaiken nyt ja heti – mutta en oikeastaan edes tiedä mitä haluan.
Jotain muutosta? Jotain uutta? Jotain erilaista? Voisiko puolisoni muuttaa jotain jotta minulle voisi tulla tunne, että jotain muuttuu?
Lenkin päätteeksi vakuuttelin itselleni, että tämmöistä päivää ei ole ollut pitkään aikaan. Pian varmasti taas havahdun siihen, että minulla on kaikkea riittävästi.
Ilta alkaa hämärtyä ja minä odotan, että ajatus jättäisi minut rauhaan. Kun edes jakso Unelma Lapista -sarjaa ei auta vaan ennemminkin pahentaa tilannetta, kaivan muistikirjan esiin ja raapustelen:
Mitä tämä tarkoittaa ja mitä tarvitsen?
Mitä jos sen mitä etsin on minä?
Mitä minä haluan?
Yritänkö houkutella osia itsestäni esiin hankkimalla sellaisia asioita, joiden kautta voisin näyttäytyä semmoisena ihmisenä kuin haluan tulla nähdyksi?
Käypä mielessä myös ajatus, että miten minusta voi tuntua tyhjältä vaikka tiedän että minussa on kaikki. Saan elää tällä uskomattomalla planeetalla keskellä äärettömyyttä ja seriously – meistä jokainen rakentuu tähtipölystä! Miten voin tuntea yhtään mitään muuta kuin ääretöntä kiitollisuutta?
Mutta onko kyse siitä, että yritän ostaa itseltäni hyväksyntää?
Miten voi löytää sen rakkauden ja hyväksynnän mitä itseltään kaipaa päätymättä ostamaan sen sijaan jotain mitä luulee, että on vailla?
Ääh niin monta aivan hyvää kysymystä, mutta en jaksa kuunnella omia vastauksiani.
Sen sijaan katson ulos ikkunasta. On valoisaa vaikka kello lähenee jo kuutta. Taivaalla on vaaleanpunaisia ja vaaleanvioletteja pilviä, ja värien kauneus hymyilyttää. Vaikka en sitä aina usko, minulla on aivan riittävästi!
Hahaa! Samalla herää ajatus! Onko tämä ajatustulva jokin vuosisadan vedätys joka saa minut tuntemaan että olen jotain vailla?
Mieli (ja koko ihmiskeho) on mestarillinen selviytyjä ja tekee kyllä mitä vain, jotta ei tarvitsisi pysähtyä jonkin epämukavan äärelle.
Onko tämä tunne jota en ole ollut valmis tuntemaan joka ei luovuta ennen kuin pysähdyn sen äärelle?
Tässä kohtaa tiedän ja tunnen kyllä mitä tarvitsee tehdä. Mennä rauhoittumaan itsekseen ja kuulostelemaan oman kehon tuntemuksia 💜
P.S. Jaahas huomasin että "yllättäen" jäin hinkkaamaan tätä blogitekstiä vielä hetkeksi. Ja toki osa minusta voisi jäädä tähän kirjoittamaan tai tekemään mitä vain keksittyjä rästihommia vaikka koko illaksi ettei vaan tarvitsisi pysähtyä kuulostelemaan miltä tuntuu :D 5-4-3-2-1 Eiku menoksi siis!